— Antakaa minun vain koettaa, niin saanette kai nähdä, onko poikapuitukasta mihinkään, — vastasi Onni närkästyneenä kapteenin antamasta ivallisesta nimityksestä.
Duncker hymyili Onnin vastatessa ja taputtaen tätä olkapäähän hän sanoi:
— Koska Kokko ja Kärki ovat ottaneet sinut huostaansa, niin saathan olla heidän mukanaan. —
Ilta kului reippaassa keskustelussa ja ilon rähäkässä. Onni istui enimmäkseen ääneti ja kuunteli. Olihan hän ensi kertaa sotilaiden parissa. Erilaiset puvut, aseet ja sotamiesten melu tekivät häneen tavattoman vaikutuksen. Korvissa suhisi ja tuntui toisinaan päätäkin huimaavan.
Kärki, joka jo hyvän aikaa oli silmäillyt häntä, kumartui lähelle hänen korvaansa ja kuiskasi:
— Ei nyt vielä ole myöhäistä palata kotiin. Ajattele tarkoin asiaa, sillä huomenna ei se enää voisi käydä päinsä. —
Onni säpsähti aivan kuin käärmeen pistosta ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen ajatellessa, että Kärki oli oivaltanut hänen mietteensä. Mutta kohta hän sai malttinsa takasin ja vastasi:
— Ei, minä en tahdo takasin kotiin! Äiti ja iso-isä nauraisivat minut pahanpäiväiseksi. Minä jään tänne! —
— Mutta sinähän näyt olevan uninen. Käy tuohon olkikuvolle pitkällesi, parempaa vuodetta ei täällä ole. —
Onni ei antanut käskeä itseään kahta kertaa. Kohta hän nukkuikin yhtä makeasti kuin kotonaan, vaikkei tiennyt seuraavan päivän vaiheista mitään.