Niin pian kun Kokko ja Kärki olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Onni oli unen helmoissa, alkoivat he pitää puhetta rohkeasta pojasta. Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät suojella häntä taisteluissa parhaansa mukaan. Tämän jälkeen paneutuivat hekin nauttimaan niukkaa, mutta tarpeellista lepoa.
Tupa, jossa Onni ja hänen isälliset huolenpitäjänsä olivat maanneet, oli kylän päässä ja autio. Onni, joka oli häiritsemättä nukkunut koko yön, heräsi aamun sarastaessa. Alussa hän ei oikein muistanut, missä oli, mutta viimein pääsi selville ja kavahti ylös.
Hänen ravakasta liikkeestään heräsi Kokkokin ja nousi rynkämäisilleen.
— Lempoko sinun sisääsi on tunkenut vai mikä, kun et malta nukkua, poika, — huusi hän unenpöpperössä. — Eikö sinun mielestäsi… —
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä rummun pärrytystä kuului samassa ulkoa.
— Vai niin, sitäkö se onkin, — virkkoi Kokko ja antoi Kärelle semmoisen tuustin kylkeen, että tämä vierähti pari kertaa ympäri lattialla. — No sitte lienee tässä parasta joutua, koska luultavasti saanee tänään jotain tekemistä. —
Viimeisiä sanoja lausuessaan loi hän merkitsevän katseen Onniin nähdäkseen, mitä ne vaikuttaisivat häneen.
Onni huomasi katseen ja niin outo tunne kuin hänen olentonsa läpi virtasikin, koetti hän kuitenkin väkisin tekeytyä levolliseksi, mikä hänelle onnistuikin.
Asettuessaan paikoilleen riviin ottivat Kokko ja Kärki Onnin väliinsä.
— Nyt se alkaa, poika, — sanoi ensimainittu ja osottaessaan erästä etelästä päin lähenevää tummaa riviä hän lisäsi: