— Tiedätkö, mitä tuo merkitsee? —
— Ryssiä ne kai lienevät, — vastasi Onni pakotetulla tyyneydellä, sillä niin rohkea kuin hän olikin, ei hän voinut estää nousemasta sitä outoa tunnetta, joka valtaa ensi kertaa taisteluun aikovan.
— Tiedätkö poika, että se on verivihollisemme, — virkkoi Kärki. — Pidä nyt vain kieli kohdallaan suussasi, niin ei ole hädän hiventäkään. —
Onni puri hammasta ja lupasi itse mielessään, että hän tekisi kaikki, mikä oli hänen voimassaan, etteivät hänen suojelijansa voisi saada mitään moitteen aihetta hänen suhteensa.
Kenraali Tutskow hyökkäsi parhaillaan neljällä tuhannella miehellä Savon brigaadin kimppuun Jynkässä. Mutta tällä olikin Duncker päällikkönä ja muuta se ei tarvinnut, selvitäkseen leikistä.
Paksun lumen tähden eivät venäläiset voineet edetä niin nopeaan, kuin Tutshkow oli otaksunut. Hän ei luullut tulevansa kohtaamaan niin lujaa vastarintaa, kuin hän todella tapasi ja vasta puolenpäivän aikaan onnistui hänen savolaisten murhaavan jääkäritulen tähden ajaa nämä jäälle Jynkän kylän pohjoispuolelle.
— No, — kysyi Kokko pysähtyessään tälle uudelle paikalle, — mitenkäs sinun laitasi on, Onni? —
— Hyvin, — vastasi tämä ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Kyllähän alussa luotien vinha viuhe ja vonkuminen korvissani tuntui oudolta, mutta sitte ei enää. Nyt en pelkää yhtään! — lisäsi hän terhakasti. Vanhatkin sotilaat katsoivat häneen ihmeissään.
— Olet vasta alussa, — huomautti Kärki. — Odotahan kun päästään miesmiestä vastaan. Silloin on tanssi toisellaista. —
Onni ei vastannut tähän mitään, mutta itsekseen hänen täytyi myöntää, että Kärki oli oikeassa.