Kauan itki Olga katkerasti majurin povea vasten nojaten. Viimein hän virkkoi:
— Entä nimeni? Ken on…? —
— Ennen kuin äitisi kuoli, onnistui hänen kuiskata nimesi. Sittemmin olen tutkinut Pietarin arkistoja ja saanutkin sieltä selville, että eräs kasakkapäällikkö Pavluka v. 1637 nostatti kasakat kapinaan, joka loppui aivan niin kuin äitisi oli kertonut. —
— No, entä isäni sitte? Minne hän joutui? — kysyi Olga etemmä.
— Siitä en tiedä, lapseni. Meidän hyökkäyksemme johdosta pakenivat kasakat ja luultavasti temmattiin isäsi joukon mukaan. Minun huostaani joutuessasi olit sinä vuoden vanha. Nyt kirjoitamme me 1808 ja sinä olet siis sen mukaan yhdenkolmatta ikäinen. Paljoa kepeämpi on nyt ollakseni saatuani ilmaista, kuka sinä olet, mutta, — jatkoi Patrik Jernfält otsa synkkänä, — jos tahdot mennä kansalaistesi pariin, niin… —
Majuri ei ehtinyt lausua ajatustaan loppuun, kun Olga Pavluka nopeasti vei kätensä hänen huulilleen.
— Ei, — virkkoi hän tummat silmänsä säihkyen, — minä tahdon jäädä tänne niin… niin… niin kauaksi kuin se minulle suodaan. —
Vastauksen sijaan painoi Patrik Jernfält lämpimän suutelon nuoren kasakkaneidon otsaan ja Amaliakin sulki hänet syliinsä huudahtaen:
— Ei, siskoseni, sinä et saa jättää meitä! Sinä ja minä, olemmehan sisaruksia! —
3.