Matka kävi pitkin maantietä, kaksi kolmen naulan tykkiä etunenässä, jääkärit ja hiihtomiehet sivuilla.
Sandels oli melkein joka paikassa saapuvilla ja mihin vain hän tuli, tervehdittiin hänen rohkaisevia sanojaan kaikuvilla hurra-huudoiila.
Tultuaan vasemman siiven äärimmäisten hiihtäjien luota takasin majuri Grotenfeltin luo, joka luutnantti Svebeliuksen kanssa ratsasti tykkien takana, sanoi hän:
— Minua vähän arveluttaa se Fahlanderin joukko. —
— Kuinka niin? Mistä syystä? — kysyi Grotenfelt ihmetellen.
— Hänellä on niin pitkä taipale kulettavana. Vähilleen viisi peninkulmaa. —
— Jos saan lausua mielipiteeni, — puuttui luutnantti Svebelius puheeseen, — ovat everstiluutnantti Fahlanderin miehet väkeä, joka jo lapsuudestaan saakka on tottunut viihtymään lumessa ja jäässä. —
— Sitä minäkin, — säesti Grotenfelt.
Sandels ratsasti jonkun aikaa ääneti.
— Pulkkilaan ei liene enää kovinkaan pitkälti, — sanoi hän viimein.