Ei majuri eikä luutnanttikaan voinut sanoa jälellä olevan taipaleen pituutta. Tiedusteltuaan jälkijoukon miehiltä sai Sandels kuitenkin tietää, että matkaa oli vielä viiden virstan verran.
— No, sitte ei Fahlander ehdi perille vielä kahteenkaan tuntiin, — virkkoi brigaadin päällikkö. — Meillä on siis hyvää… —
Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun luutnantti Svebelius huudahti:
— Tottavieköön, perillähän hän jo on! —
Sandels kuunteli pari tuokiota. Kohottihe sitte jalustimissa pystyyn ja huusi taapäin:
— Toverimme ovat jo taistelussa. Eespäin, pojat! —
Taistelun kiihko kuohutti miehiä. Apuun oli jouduttava verileikkiin ryhtyneille veikoille. Juoksujalassa kiidettiin eteenpäin. Aidat raskivat, metsikkö kaikui ja pensaat rusentuivat maan tasalle Sandelsin urhean joukon intomielin rynnistäessä eteenpäin. Vasta kirkonkylään päästyä, missä venäläiset olivat ahtautuneet jok'ainoaan taloon, pysähtyi kolonna ja valmistautui ratkaisevaan painettihyökkäykseen.
Melkein samaan aikaan oli luutnantti von Fieandtin onnistunut anastaa kasakoilta eräs asema. Muuan toinen osasto oli jo ajoissa älynnyt hyökkäävät länsipohjalaiset ja pääsi pakenemaan pääjoukon turviin Pulkkilaan.
Fahlander oli valinnut erään metsätien voidakseen niin huomaamatta kuin mahdollista rynnätä venäläisten niskaan, mutta sitä oli kerrassaan mahdoton kulkea. Sotamiehet upposivat aivan vyötäreitään myöten lumisohjuun, ja jos he näin ollen olisivat joutuneet vihollisen eteen, niin ei ainoakaan mies olisi päässyt hengissä.
Tämän tähden muutti Fahlander matkan suuntaa ja ohjasi kulkunsa läheltä pappilaa. Mutta tämän kautta huomattiin hänet liian aikaiseen, joten hänen oli pakko alkaa se taistelu, jonka Sandels muuten oli aikonut alottaa.