Nopealla rynnäköllä anastivat savolaiset Kokkolan torpan kirkonkylän eteläpuolella. Näitä johti kapteeni Duncker. Jonkun matkaa länteenpäin rynnisti Kajaanin pataljoona urheasti luutnantti Clementeoffin johdolla vihollista vastaan, sillä aikaa kun pohjolaiset majuri von Essenin johdolla marssivat Anttilan kartanoa kohden. Etempänä luoteessa hyökkäsi 80 länsipohjalaista ja 20 Savon jääkäriä kapteeni Silfverbrandin johdolla Kytömäen torpan kautta ja puhalsivat torpan vieritse juoksevan Pulkkilan joen poikki kiiruhtaen rientomarssissa tovereilleen avuksi.
Kuumin taistelu oli kuitenkin Dunckerin jääkärien kestettävänä, sillä näiden rintamaa teki venäläisten mieli puhkaista ja avata siten itselleen tie pakomatkalle. Se oli turhaa.
Äsken mainittu Kokkolan torppa oli Sulkavan komppanian rintaman edessä. Mökki paha oli laho ja huono. Luuli, että pieninkin tuulen puuska olisi voinut kellahuttaa sen kumoon. Katto oli osaksi hävitetty ja oven rahjus riipsatti yhden saranan varassa.
Jo venäläisten tullessa seudulle oli torpan väki, mies ja vaimo pienen lapsen kanssa, paenneet siitä sukulaistensa luo Marttilan kylään.
Ennen venäläisten ensimmäistä murrosyritystä olivat Kokko, Kärki ja Onni ynnä muutamat muutkin jääkärit saaneet Dunckerilta käskyn lähteä vakoilemaan torpan tienoville. Nämä läksivätkin ketjussa ja asettuivat mökin taa ja sivuille. Ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
— Pitääpä mennä katsomaan, onko väkeä mökissä, — virkkoi Onni ottaen pari askelta eteenpäin.
— Oletko hullu, poika, — ärähti Kärki tarttuen Onnin käsivarteen. —
Tuolla aitovierellä on jotain liikkeessä. —
Onni tähysteli tarkkaan. Vihdoin hän sanoi:
— Näkyjä olette, isä Kärki, nähneet. Porsaitahan siellä on tonkimassa. —
Näin sanottuaan hän tempasihe irti ja hiipi varovasti itäisen nurkan taitse.