Pekka Harinen oli ääneti hyvän aikaa. Viimein hän sanoi tutkivasti katsoen pojanpoikaansa:
— Sinä siis pidät Elsasta? —
— Kyllä, iso-isä. —
— Todellako? —
— Todella. —
— Entä hän? Onko hänkin samaa mieltä sinua kohtaan? —
— On. —
— Hyvä! Pysykää lujina rakkaudessanne, te saavutatte viimein tarkoituksenne. —
Mikko aikoi vastata, mutta samassa tulla huhkii Antti Sormusen renki sydän kurkussa pirttiin. Hänen takanaan uikutti keski-ikäinen mies.
— Hukassa ollaan! Ne ovat täällä! — kirkui renki hyvän matkan päästä.