— Kutka ne? — kysyi Pekka Harinen pystyyn kavahtaen. — Ryssätkö? —
— Niin juuri. —
— Totta vieköön, Maaningan Vennuhan se sieltä tulee, — ihmetteli
Mikko tarkastaessaan linkuttavaa, joka tällä välin oli tullut lähemmä.
— Niin on, — vastasi renki. — Tiedäthän, että hän aikoo naida talonpojan tyttären. Hän oli juuri tulossa sopimaan lopullisesti kaupoista, kun vihollinen yllätti hänet tuolla tien taipeessa. Eräs luoti osui vasempaan pohkeeseen, jonka tähden hän tarvitsee lepoa. —
Mikko kalpeni kuullessaan rengin puhuvan naimisista. Viimein sai hän toki vaimennetuksi kuohuvaa mieltään niin paljon, että voi vastata:
— Tietäähän hän, missä Antti Sormusen talo on. Miksi hän ei mene sinne?
Selvään kuulosti ivaa näissä Mikon sanoissa, jotka hän lausui niin kovasti, että lähellä oleva Vennu ne kuuli.
— Olisin mennytkin, ellei vihollinen olisi vallannut koko metsää, — virkkoi Maaningan mies, — Mutta nyt… —
Samassa renki älähti:
— Kas tuolla rinteessä! Siellä ne pirut jo ovat! —