— Ee, ei, siitä ei tule mitään, — tokasi ukko Hiukka pikaisesti. — Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt joutuin itsesi kuntoon. —
Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden ääressä.
Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän varomattomuuden tähden.
Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa jäällä.
Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa sillä erää.
Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät seikkailurikasta partiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan aikoina ja vielä sen jälkeenkin.
Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana. He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä- ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari Suuren jättiläistyön perustukseksi.
Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet, voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä tuntimääriä.
Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:
— Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota sattuisi syttymään! —