Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.
— Minä menen avaamaan, — huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa, joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:
— Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen. —
— Jokohan, — puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, — niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, — jatkoi hän, kun jyskytystä ei jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, — minun luullakseni siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni. —
Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain tulijoista koputellen lunta jaloistaan:
— Hyvää iltaa! —
— Kiitoksia, — vastasi Hiukka. — Jumala suokoon meille hyvän yönkin! —
— Niin, — arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi, — kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin päänsä kallistaisi. —
— Herra varjelkoon, — tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä kummallekin jääkärille, — ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko sinulla vielä puuroa jälellä?
— Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen, — virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. — Kalaa, voita, läskiä ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan pulloa. —