Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä unessa.
2.
Onnin äidin uni oli kuitenkin levotonta. Hänestä tuntui kuin jokin onnettomuus olisi tullut sotilaiden mukana heidän mökkiinsä. Oltuaan valveilla hyvän aikaa ja rauhattomana kuunneltuaan öisen myrskyn ulvontaa sekä lumen tuiverrusta ikkunalasia vasten hän nousi ylös, puki nopeasti vaatteet päälleen, hankasi päretikulla ikkunasta jäähileet, mitkä yöllä olivat siihen kertyneet ja loi tähysteleviä katseita pitkin kolkkoa lumikenttää.
Alussa hän ei nähnyt muuta kuin lumen pyörteitä, mutta kauan ei hänen tarvinnut seistä ikkunan ääressä, jonka saumoista tuulen henki työntyi sisään ja rupesi kylmämään hänen jäseniään, kun hän huomasi pitkin lumista jäälakeutta likenevän miesjoukon Kuopiosta päin.
Ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että liikkuvat olivat ihmisiä, sillä hän huomasi niiden joukossa myöskin hevosia, herätti hän paikalla Hiukan ja kertoi tälle huomioistaan.
Vanhus kavahti ravakasti pystyyn ja asettui Nellan paikalle ikkunan ääreen.
— Sotaväkeä, — sanoi hän hetken kuluttua, — ja nyt voin minä ymmärtää, että vanhan Setälän sanat toissa päivänä erotessamme Heikinniemessä jotain merkitsivät. Hän tuli silloin juuri Varkaudesta, missä oli kuullut kummallisia huhuja vainonajan lähenemisestä. En tahtonut sitä silloin uskoa, mutta nyt huomaan… —
— Jumala meitä varjelkoon! — keskeytti Nella vaaleten. — Pitääkö meidän nytkin nähdä ison vihan hirmupäiviä, jolloin… —
— Eikö mitä, — tokaisi Hiukka vuorostaan keskeyttäen. — Kuka sen tietää, vaikka suotta pelottelisivat. Eiväthän nuo sotilaatkaan sanoneet eilen illalla mitään! —
— Mutta jospa se sittenkin olisi totta, — väitti Nella vavisten.