Ukko Hiukan ei tarvinnut paljoa miettiä, vastatessaan:
— Siinä tapauksessa on jokaisen, joka aseita kykenee käyttämään, velvollisuus olla miestä, missä tarvitaan ja taistella horjumatta maan ja kuninkaan edestä. —
Hiukan puhuessa näitä mieheviä sanoja liikahti nurkassa vuota, jonka alla Onni nukkui. Kuustoistavuotias pisti varovasti päänsä vuodan alta esiin paraiksi niin paljon, että voi mukavasti kuunnella iso-isänsä sanoja. Ja mitä enemmän tämä puhui, sitä säteilevämmiksi muuttuivat Onnin silmät.
— Herra Jumala, isä, ettehän suinkaan ajattele, että Onnikin… —
Äidistä tuntui tuskalliselta. Hän ei voinut jatkaa lausetta loppuun, vaan sen sijaan heitti merkitsevän katseen poikaansa, joka samassa aika sukkelaan vetäisi päänsä takaisin vuodan alle.
— En luule, että pojalla on halua sotilaan ammattiin, — sanoi Hiukka ja raapi korvallistaan, — mutta minä voin… —
Äänekäs aivastus kuului samassa sieltä puolen tupaa, missä sotilaat makasivat. He olivat havahtuneet. Kun vanha hiihtomies kysyi, mitä väkeä jäällä oli liikkeessä, tuli pitempi sotilas tämän kuultuaan ikkunan ääreen ja katsottuaan ulos sanoi hän heti paikalla toiselle toverilleen, joka vielä oli jäänyt lojumaan:
— Ylös, Kärki, nyt! Ne ovat täällä. —
Kun Onni huomasi, että kaikki olivat tuvassa nousseet jalkeille, riensi hänkin pukemaan päälleen ja kun se oli tehty työntihe hän äitinsä ja iso-isänsä väliin jäisen ikkunan ääreen katselemaan marssivaa joukkuetta.
— Ahah, tässä on siis kiire käskemässä, — virkkoi Kärki ja muutaman minuutin kuluttua oli hänkin tamineissaan.