— En ole, mutta isä, — vastasi nuori tyttö nyyhkyttäen.
— Missä haava? —
— Tässä, tässä! Oi, miten kirvelee! Tuntuu kuin tulessa olisi, vaikeroi Antti Sormunen näyttäen vasempaa olkapäätään.
— Käy tähän pitkällesi, — kehoitti Kokko, joka samassa tuli paikalle ja osotti erästä mätästä. — On minussa vähän välskärin vikaa, veikkoseni. Ahaa, sin'oot saanut luodin olkapaähäsi. Sitte ei tule mitään, minä en saa sitä pois. Mutta miten se sinne osui? —
Kovasti nyyhkien kertoi Elsa, että venäläiset olivat äkkiarvaamatta karanneet heidän päälleen. Ja kun vastustaminen oli hyödytöntä olivat he päättäneet paeta. Tällä matkalla oli vihollinen kuitenkin saanut heidät näkyviinsä ja ampunut muutamia laukauksia. Kaikki luodit olivat menneet ohi paitsi yhtä. Ja se puuttui ukko Antin olkapäähän.
— Missä on talosi? — kysäsi äkkiä Kokko.
Antti Sormunen oli mennyt tainnoksiin eikä voinut vastata. Sen sijaan sanoi Elsa:
— Vähän matkaa tästä tuolla metsässä. —
— Oliko ryssiä miten paljon? —
— En minä niitä ehtinyt lukea, mutta mikäli voin nähdä, viidenkymmenen paikoille. —