— Tuhat tulimaista, — kivahti Kokko, — joutuin, Onni, juoksemaan luutnantti Burmanin luo. Vihollinen ei saa päästä ehein nahoin! —
Onni katosi heti. Seuraus hänen ilmiannostaan oli se, että venäläiset saarrettiin Antti Sormusen pirttiin, jonka he olivat miehittäneet.
Etteivät Burmanin miehet olisi joutuneet ilmeisen tulen alle marssiessaan avoimen kedon poikki, joka ympäröi pirttiä, lähetti luutnantti erään venäläisen vangin toveriensa luo. Tämä kertoi näille, että koko toinen venäläinen joukko oli riisunut aseensa.
Tämä vaikutti. Ja kun luutnantti Burman antaakseen vielä vahvistusta tämän lähetin sanoille, antoi hyvällaisesti tulta ja luotia metsän rinteestä, marssi 40 tervettä sotamiestä päällikköineen Antti Sormusen pirtistä ulos ja antautui vangiksi.
Tämän tapahtuessa oli Pekka Harisella ja Mikolla vähän syrjempänä pitkä ja vilkas keskustelu. Ja kun tämä oli lopussa, meni vanhus pojanpoikansa kanssa suoraan luutnantti Burmanin luo ja puhutteli häntä näin:
— Herra, minä olen jo vanha mies enkä jaksa enää liikkua sotajoukon mukana. Oli kumminkin aika, jolloin minä olin yhtä rohkea ja nopsa kuin teidänkin poikanne näkyivät tänään olleen ja silloin oli ottelu vihollisen kanssa kuin huvia. Tämä poika tässä on pojanpoikani. Hänellä on Jumalan kiitos sama sisu kuin minullakin ja sen tähden tahtoisin pyytää, että hän saisi seurata teitä vaikkapa vain oppaanakin aluksi. Parempaa seudun tuntijaa ei näillä tienoin ole. —
Burman mittaili muutaman hetken silmillään Mikon kookasta vartta ja ne kirkastuivat sikäli, mikäli hän tarkasteli ukon pojanpoikaa.
— Saat lähteä mukaan, — sanoi hän viimein. — Oletko heti valmis lähtöön? —
— Olen, vastasi Mikko iloisesti ja syleili iso-isäänsä. Sitte riensi hän Elsan luo, joka oli polvillaan vielä tainnoksissa olevan isänsä ääressä. Hän ilmoitti lemmitylleen päätöksensä ruveta sotamieheksi ja tällä tavoin ansaita Antti Sormusen suostumuksen.
Raukea hymy kaunisti nuoren tytön huulia, kun tämä ojensi kätensä
Mikolle ja sanoi: