Tämän ajatuksen perästä nuoren tytön povesta kohahti kepeä huokaus.
— Palaakohan Valter Jernfält enää koskaan? —
8.
Oli eräs sateinen ja tuulinen ilta syyskuun lopulla 1808. Junnon ja Launilan kylien väliin, jotka ovat Siikajoen varrella, oli eräs pieni kasakkajoukko leiriytynyt aivan virran partaalle. Sekä ihmiset että eläimet olivat perin uupuneet pitkästä ja rasittavasta marssista Suomen joukon anastamien seutujen halki. Päällikkö oli saanut käskyn liittäytyä Kulnewin joukkoihin, mistä hyvänsä nämä sitte tapaisikin. Mutta kun hän ei tuntenut paikkaa eikä mitään opastakaan voinut saada, niin oli noiden aronpoikien perin tukalaa päästä etenemään.
Öin päivin he olivat harhailleet ympäriinsä aina Hämeenlinnasta saakka. Hapuilleet metsät halki, samoilleet suot ja rämeet ja sitäpaitsi saaneet tapella osaksi kuleksivien partiojoukkojen, osaksi maaseutu-väestön kanssa, joka käytti jokaista tilaisuutta vahingoittaakseen maan vihollisia.
Joukon lähtiessä Hämeenlinnasta oli siinä 120 miestä, mutta leirissä ollessaan mainittujen kylien välillä oli se huventunut puoleen määrään.
Kasakkaparvi oli lähtenyt suojelemaan erästä melkoista ruokavarastoa sekä pienempää määrää aseita ja ampumatarpeita.
Retki onnistui alussa hyvin, sillä sotnikka [100 miehen päällikkö] Elka oli taitava ja tavattoman valpas päällikkö. Mutta lähellä Kärsämäen kirkkoa, joka on kolme peninkulmaa etelään Piippolasta Pyhäjärven varrella, hyökkäsi äkkiarvaamatta kuormaston kimppuun varhain eräänä aamuna 50 kuulua Porin rykmentin sotamiestä. Näillä oli apuna satakunta talonpoikaa. Syntyi vimmattu tappelu, joka päättyi siten, että kuormasto joutui suomalaisten saaliiksi.
Huomatessaan, että oli menettänyt puolet miehistään ja että toinenkin puoli joutuisi saman kohtalon alaiseksi, jos hän jatkaisi taistelua, antoi Elka peräytymiskäskyn.
Kasakat pienillä, kestävillä ratsuillaan kipasivat pakopirteilleen Kärsämäen kirkon länsipuolella oleviin saloihin ja heidän onnistui eksyttää vihollisensa niin, etteivät nämä enää kyenneet heitä ajamaan takaa.