Marssi nykyiselle leiripaikalle oli ollut rasittavimpia, mitä Elka koskaan oli tehnyt. Mutta hän ja hänen miehensä olivat kuitenkin liian karaistuneita lakatakseen toivomasta onnellista loppua tuolle seikkailurikkaalle retkelle. Lepoa tarvitsivat he kuitenkin, ja kun Elka oli saanut varmasti tietää paikasta, missä hän nyt oli, että se oli aivan autio puolustajista, niin katsoi hän sekä voivansa levätä täällä pari päivää että myöskin käydä lähikylissä haalimassa jotain suuhun pantavaa.
Paikka, minkä hän oli valinnut leirikseen, oli kaukana yleisestä tiestä. Metsä ympäröi sitä kolmelta taholta, ja sitä paitsi joki tällä kohdalla oli niin kapea ja matala, että sen yli voi päästä verrattain vähin vaivoin, jos asianhaarat niin sattuisivat vaatimaan.
Mainittuna iltana oli Elka tavallista synkempi. Melkein voimattomaksi uupuneena oli hän äsken palannut partioretkeltä Piippolasta päin. Hän ei ollut saanut näpistetyksi mitään, sillä kylien asukkaat olivat paenneet metsiin ja vieneet kaikki ruokavarat mukanaan.
Teemme ensimmäisen tuttavuuden ukko Elkan kanssa, kun hän istuu eräällä rantapaadella lähellä virran uomaa. Lumivalkeat hapset ja parta olivat likomärät hienosta tihkusateesta, mutta se ei huolestuttanut 60 vuotiasta sotnikkaa, sillä kun veden valuminen kävi liian kiusalliseksi, tarttui hän jäntevin kourin hapsiinsa ja pusersi niitä.
Mutta hänen kaikille tahoille vilhuvissa silmissään heijastui aivan toista huolestumista, sisäistä rauhattomuutta, jota ulkonainen luonnon rauhattomuus ei voinut vaimentaa. Silloin tällöin hän teki rajun liikkeen ikään kuin riistääkseen nuo pahat ajatukset, joita häneen tulvimalla tuli. Hänen itsekseen höpisemistään ei kukaan edestakasin häärivistä kasakoista päässyt kuulemaan.
Kun hän oli pahimman surun vallassa, läheni hiljaa eräs hänen alipäälliköistään. Kun Jemela — se oli lähenevän nimi — näki päällikkönsä mureisen muodon, pysähtyi hän arvelemaan hetkeksi ja mietti, mennäkö häiritsemään päällikköä vai ei. Vaan kun Elka viimein päästi raskaan huokauksen ja näytti olevan aikeessa lähteä, ei Jemelakaan enää epäröinyt. Hän hiipi kissan tavoin esiin ja pannen karkean kätensä Elkan olkapäälle sanoi:
— Mikä sinulle on tullut? Siitä saakka, kun tulit partioretkeltä, olet ollut kummallinen. —
Kun Elka tunsi käden olkapäällään, hypähti hän ylös ja hänen kasvonsa ilmaisivat häpsähdystä. Mutta huomattuaan, kuka hänen edessään oli, istuutui hän ähkien jälleen alas mutisten puoliääneen:
— Ahah, sinäkö se vain olitkin, Jemela. —
Ja osottaen erästä vierellä olevaa kiveä hän sanoi kovemmin: