— Käyhän tuohon, niin saat kuulla, miksi olen niin alla päin. —
Tätä ei Jemela toista kertaa antanut sanoa, vaan heitettyään hätäisen katseen toiselle rannalle ikäänkuin varmistuakseen, ettei siellä piillyt vihollisia, istuutui hän osotetulle paikalle.
Elka istui kuitenkin kotvan aikaa ääneti ja synkkänä. Viimein hän sanoi enemmän itsekseen, mutta sentään niin äänekkäästi että Jemela sen kuuli:
— Milloin olen hänet löytävä jälleen, sen pienen tyttöseni?
Milloin…?
Näissä sanoissa oli jotain niin sydämmellistä ja kaihomielistä, että Jemela, joka oli ne kuullut useasti ennenkin ja jo tottunut niihin, oikein häpsähti.
— Et ole siis vielä menettänyt toivoasi? — virkkoi hän hetken aikaa katseltuaan Elkan merkitseviin kasvoihin.
— En, — vastasi tämä nojaten lähemmä Jemelaa. — Tänään on tuo toivo entisestään kasvanut. —
— Mitenkä niin? — ihmetteli Jemela.
— Olen nähnyt näyn, joka on kokonaan vienyt minut menneisiin aikoihin. —
— Tahtoisitko kertoa tuon näyn minulle. —