— Kyllä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. —
— Sano se ja minä suostun siihen tinkimättä. —
— Ehto on se, ettet koskaan kerro yhdellekään ihmiselle sitä, mitä nyt kuulet. —
— Entä jos kaadut, enkö sittekään? —
Elka vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Sitte hän sanoi:
— Jos niin sattuisi käymään, niin panen sydämmellesi, että jatkat tiedustelujani. —
— Tässä käteni vakuudeksi, — vastasi Jemela nopeasti ja uskollinen ilme kasvoillaan.
— Hyvä, — sanoi Elka ja tarttui tarjottuun käteen, jonka jälkeen hän taas vaipui syvään mietiskelyyn. Viimein hän riistihe irti sen vallasta ja alkoi:
— Sinä tiedät, että tultuamme viimeisestä Ruotsin sodasta minut valittiin yksimielisesti sen stanitsan [kasakkakylä] sotnikaksi, jossa asuimme. Yhtä iloinen kuin olin silloin sotaan lähteissäni, yhtä suruinen olin sieltä tullessani. Tukka ja parta alkoivat vaaleta. Lintujen laulut eivät ihastuttaneet korvaani. Ja miksi? Minun ei enää tarvitse sinulle toistaa sitä, josta niin lukemattomat kerrat olemme puhelleet istuessamme lempeinä kesä-iltoina kurgalla [keilanmuotoinen kunnas, joita usein tapaa kasakkojen maassa] kylän edustalla. Vai olisivatko sodan pyörteet himmentäneet muiston siitä? —
— Eivät ole, — vastasi Jemela vilkkaasti. Muistan aivan tarkkaan kertomuksesi. Jatka vain. —