— No niin. Muutamia tuntia sitte näin näyn, joka heti vei minut jälleen tuolle muinaiselle sotatantereelle. Melkein keskivälillä Piippolaa ja Pulkkilaa on kaunis maatila. Nimeä en ole saanut tietää. Kenenkään huomaamatta hiivimme puutarhalle asti ja olinpa jo päättänyt tehdä hyökkäyksen taloon ruokavarojen hankintaan, kun äkkiä huomasin kaksi tyttöä käsikkäin kävelevän erästä käytävää myöten puutarhassa. Toinen näistä oli tumma ja hänet nähdessäni olin kaatua. Voin tuskin hillitä itseäni. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä olin tuntenut hänet. Erehtyä en voinut! Hän on äitinsä ilmikuva. Aikoessani hyöksähtää esiin estyin tästä portin avautumisen kautta, jossa näkyi mies, päältä nähden vanha upseeri. Molemmat tytöt juoksivat häntä vastaan. Hän hyväili heitä hellästi. Niin, molempia yhtä hellästi. —
— Olivat kai hänen tyttäriään, — huomautti Jemela.
— Toinen, mikäli minä näin, oli, — virkkoi Elka, — sillä hän oli vaaleaverinen, kuten vanha sotilaskin, mutta se tumma, se tumma, se, joka muistutti niin paljon… —
Kasakkapäällikkö ei saanut ajatustaan loppuun. Pää painui käsien väliin ja ruumista puistatti kova vavistus.
Katseltuaan hetken Elkan äänetöntä tuskaa virkkoi Jemela:
— Ja sinä luulet, että se on hän: —
— Luulen, — kiljasi kasakka ja kavahti ylös. Hänen tummissa kasvoissaan kuvastui selvästi sydäntä kirvelevä hurja kärsimys. — Luulen, — sanoi hän uudelleen, — se ei voi olla kukaan muu kuin hän! —
— No, — virkkoi Jemela, — kun asia on sinulla selvillä, niin onhan sinun helppoa ottaa omasi pois ja… —
Elka katsahti epäröiden toveriinsa ja sanoi:
— Ei se ole niinkään helppoa, kuin luulet. —