— Miksi? Mitä esteitä olisi tiellä? Seudun väki on melkein miehettömiin paennut ja… —
— Mutta sinä unohdat, että talonomistaja voi olla paremmin varustautunut kuin aavistammekaan, — huomautti Elka. — Semmoistahan olemme saaneet kokea monet kerrat. —
Jemelan pää painui alas. Ja kun hän sen jonkun ajan kuluttua jälleen nosti, oli hänen kasvoillaan luja ilme, melkein uhkaava ja nuhtelevalla äänellä sanoi hän terävästi:
— En olisi uskonut, että voimakas sotnikka Elka, joka on tunnettu miehevyydestään ja päättäväisyydestään, voisi hetkeäkään horjua, varsinkin kun on kysymyksessä jo kauan sitte kadotetun tyttären saa… —
— Hiljaa, hiljaa, — keskeytti Elka Jemelan. — Meidän kiivas keskustelumme ja minun outo liikutukseni on huomattu. Miehistö voi kenties luulla, että vaara on käsissä. Lopettakaamme sen vuoksi puhelu. Huomenna varhain voimme sitte jatkaa. Mutta hänet täytyy minun saada takasin, — jatkoi hän enemmän itsekseen, — minun täytyy. —
Näin sanoen Elka jätti sotatoverinsa ja riensi nopein askelin metsään päin.
9.
On ilta. Kaksi päivää äskeisen kasakkojen keskustelun jälkeen Niemen puutarhan varjokkaimmassa siimeksessä istui kaksi tyttöä käsitöineen ja huolimatta myöhäisestä vuodenajasta, oli näet jo syyskuun viimeinen päivä, oli ilma vielä niin lauhkea ja suloinen, että aivan vapaasti voi ulkosalla työtä tehden istua.
Tänä iltana ei Amalia ollut kuitenkaan hyvällä tuulella, mutta Olga oli kyllä. Tämä laskikin aikatavalla leikkiä kasvattisisarestaan, vaan kun hän viimeiseltä yltyi liiaksi ja kiusasi Amaliaa seudun nuorella lääkärillä, ei Amalia enää lopulta jaksanut kauempaa kärsiä. Hän nousi ylös, pani työnsä syrjään ja poistui sanoen nuhtelevasti:
— Nyt olet, Olga, oikein paha, mutta odotahan! Tulee se minunkin vuoroni kiusata sinua jollakulla. —