Nuori kasakkatyttö nauroi sydämmellisesti, niin kauan kuin Amalia pysyi näkyvissä, mutta kun tämä oli kadonnut, muuttui Olgan muoto äkkiä aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta. Ilo ja leikillisyys olivat poissa ja synkkä pilvi kohosi hänen otsalleen. Tummat silmät tähtäilivät täynnä kaihoa kauas etemmä puutarhan piiriä.
— Tuleekohan milloinkaan hänen vuoronsa, — mutisi hän itsekseen. —
Kenties ei koskaan! —
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tätä, kun erään käytävän päähän ilmestyi kookasvartaloinen mies. Se oli Patrik Jernfält.
— Sinä täällä yksinäsi, — virkkoi tämä katseltuaan hetkisen ympärilleen. — Onko Amalia ollut täällä? —
— On, mutta hän läksi äsken ikään, kun… kun… —
Olgan oli vaikea ilmaista syytä Amalian lähtöön.
— Sano vain pois, tyttöseni, — kehotti Patrik Jernfält. — Ettehän liene taas kinailleet? —
— Emme juuri, — vastasi Olga, — mutta… mutta… ei, sedän pitää saada tietää totuus. Hän pahastui vähän, kun minä kiusasin häntä eräällä…
Taasen jäi kasakkatyttö sanattomaksi.
— No, mutta sanohan toki viimein, — huudahti majuri ja alkoi kiivaasti käydä edestakasin.