Vanha majuri tarkasteli häntä hetken aikaa merkitsevin katsein ja lausui sitte:
— Sinun kummallinen käytöksesi pitkin koko kesää on antanut minulle aihetta epäilyksiin. Olen arvaillut puoleen ja toiseen, mikä siihen olisi syynä. Eräänä iltana, ei tästä vielä ole kauan, satuin jostain syystä menemään sinun ja Amalian huoneeseen. Siellä oli eräs kaappisi laatikoista auki ja täytyy myöntääkseni, että uteliaisuus sai minut katsomaan siihen ja samassa pisti sieltä silmääni eräs huolellisesti kokoontaitettu paperipala. Paperi itse ei kiihottanut uteliaisuuttani, vaan nimi, joka siinä oli. Tunsin sen sinun käsialaksesi ja päätin ottaa asiasta selkoa lähemmin. Niin, niin, lapseni, — jatkoi Patrik Jernfält tarttuen nuoren tytön käteen, — ensi kerran on sinun paljoa huolellisemmin kätkettävä salaiset muistiinpanosi. Voihan tapahtua, etteivät ne aina satu niin sääliviin käsiin, kuin minun. Muuten ei minusta ole ollenkaan ihme, että rakastat Valteria, sillä se poika kyllä ansaitsee minkä tytön rakkauden tahansa. No, no, lapseni, — jatkoi majuri silitellen isällisellä hellyydellä Olgan tuuheaa tukkaa, — mitäs sinä siitä häpeät, jos olet antanut sydämmesi Valterille. Tarkoitukseni ei tänä iltana kuitenkaan ollut tavata sinua tämän tähden, vaan kysyäkseni erästä toista asiaa. Tahdotko vastata siihen suoraan? —
— Tahdon, jos voin, lupasi Olga liikutuksesta vapisevalla äänellä.
— Kyllä sinä voit. —
— Kysykää sitte.
— Onko Valter koskaan puhunut sinulle rakkaudesta? —
— On. —
— Sitte onkin kaikki selvillä, — virkkoi majuri nousten ylös ja sulkien kasakkatytön syliinsä.
— Setä ei siis ole minulle vihoissaan, — kuiskasi Olga ja katsoi palavin kasvoin Patrik Jernfältiä silmiin.
— Enhän toki. Minäkö… — Majuri ei ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja sillä nuoren tytön parahdus, esti hänet siitä.