Kun kasakat olivat ehtineet vasta puolen matkaa Junnon kylään, tupsahti heitä vastaan tulta ja luotia.
Neljä kasakkaa keikahti samassa ratsuiltaan. Muut pyöräyttivät hädissään heponsa ympäri ja lennättivät tulista karkua pakoon.
— Seuratkaa minua! — huusi Elka ja karautti toisaanne päin. —
Idempänä tavannemme meidän miehiä! —
Salojen sokkeloiden kautta oli kasakkojen lähteminen etsimään jotakuta venäläistä asemapaikkaa.
11.
Puolenpäivän aikaan lokakuun 8 päivänä oli Sandels äreällä tuulella kädet rynkämillä kiivaasti kävellessään edestakasin niissä huoneissa, jotka olivat hänen asuntonaan Pölkkyniemessä, noin puolen peninkulmaa Virran sillalta. Silmistä liekehti tulisia katseita ja lujasti puristuneilta huulilta kuului tuon tuostakin synkkää mutisemista, joka ilmaisi hänen olevan kuohuksissa.
Eikä ollutkaan ihme, että asianlaita näin oli.
Kulettuaan hetken aikaa pysähtymättä edestakasin suurimmassa huoneessa käski hän ainoan läsnäolevan ajutanttinsa, luutnantti von Fieandtin heti kutsumaan luokseen Malmin, Dunckerin ja Fahlanderin, nuo "kolme kuulua", jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi Suomen viimeisessä sotahistoriassa.
Brigaadin päällikön äreys ei jäänyt huomaamatta tulleilta. Mutta kunnioitus arvossa pidettyä päällikköä kohtaan esti kuitenkin heidän puoleltaan alussa kaiken kyselemisen.
Jatkettuaan vielä jonkun aikaa kävelemistään Sandels viimein virkkoi pysähtyen Dunckerin eteen: