Sade yltyi yhä ja ennen pitkää valui vettä virtanaan. Kylmät vesikarpalot herättivät vahtimiehen. Tämä hieroskeli silmiään, tarttui kiväriinsä ja meni hitain askelin vahtikojuun, joka epähuomiossa oli sijoitettu niin, ettei vahti sieltä nähnyt majan ovea.
Olento tämän edessä oli juuri tarttunut telkeen nostaakseen sen sijoiltaan, kun samassa vahti heräsi. Mitä tuskallisimmalla mielenkiinnolla seurasi outo haamu vahdin liikkeitä niin tarkkaan, kuin pimeydeltä voi. Ja kun tämä oli istua kupsahtanut vahtikoppiinsa, kohosi telki verkkaan ja varmasti paikoiltaan, jonka jälkeen ovi voitiin avata aivan helposti ja pienimmittäkään äänettä.
Muulloin niin vilkkaassa venäläisten leirissä oli nyt kolkkoa ja äänetöntä. Ainoastaan kasakkojen koiria liikuskeli siellä täällä pitkin leiriä. Eräs niistä juosta hölkki mainitulle hökkelille juuri silloin, kun telki sen ovelta poistettiin. Nuuhki pari sekuntia outoa haamua ja juoksi sitte matkoihinsa ääntä päästämättä.
Hökkelissä, jonka katosta ja seinistä sadepisaroita putoili sisään, olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Kova maaperä oli miehillä vuoteenaan.
— Onnin onnistuneen paon tähden saamme pitää hyvänämme tätä kurjaa hökkeliä, — virkkoi luutnantti suuttuneena.
— Se on tietty, — säesti Kokko, — mutta oli se hyvä, että poika pääsi pakoon. Olen melkein varma siitä, että hän on kohta täällä takasin. —
— On se semmoinen vekkuli, — arveli Kärki. — Sitä poikaa ei vähällä ansaan saakaan… —
— Nyt minä en käsitä teitä, — virkkoi luutnantti.
— No, minä selitän sitte, — vastasi Kokko. — Olen varma siitä, että kun poika saapuu Iisalmelle laittaa hän asiat niin, että me tavalla tai toisella pääsemme vapaiksi ja… —
— Niinkö luulet? — keskeytti luutnantti, johon heikko pakenemisen toivon säde nyt tunkeusi.