Liike ovella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi ja viimein kuulivat vangit, miten ovi varovasti aukeni.
— Nyt on piru merrassa, — murahti Kokko ja kyyristihe kokoon kuin hyppäykseen aikova tiikeri.
— Taitaa olla, — arveli Kärki. — Tuolla tavoin ei liikuta, kun aseetonta vankia kuletetaan. —
— Jos lienevät salamurhaajia, — virkkoi Valter Jernfält ja painautui erääsen nurkkaan.
Raitis ilma, joka samassa virtasi sisään, ilmaisi, että ovi oli auki. Syntyi kuoleman hiljaisuus hetkeksi. Odotettiin mitä jännitetyimmällä levottomuudella, mitä tuleman piti. Mutta kohta kuului hiljainen, varottava merkki:
— Tst-tst. —
Samassa kuului askeleiden hiivintää pitkin sitä seinäviertä, joka antoi nurkkaan, mihin Valter Jernfält oli kyykistynyt. Nousisiko pystyyn? Miks'ei, sillä kuulostihan äskeisestä varoituksesta, ettei lähenevä ollut outo henkilö.
Valter Jernfält nousi vähitellen pystyyn. Askeleiden pehmeä ääni läheni lähenemistään ja hän kuuli selvästi miten tulija kopeloi seinää. Vielä pari tuokiota — ja hän tunsi kosketettavan käsivarteensa, jolloin hänen suureksi ihmeekseen tuntematon pisti pistoolin hänen käteensä.
Hämmästyksissään sai hän soperretuksi:
— Ken olet, joka… —