"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?"
"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan
Leenaa olen ajatellut."
"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen isänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa aivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun vertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa kaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä ei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole minulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa — mutta kuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan, että Leena jo on Tahvon morsian."
"Se ei voi olla totta," sanoi Risto hypähtäen pystyyn, "Tahvoa ja Leenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään pian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen sekä hänen tyhmyytensä."
"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä metsänvartija ennen kaikkea rakastaa."
Äiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt ilmituleen.
Leena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi hänen kätensä työn ääressä. "Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin hänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun puoleeni?" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään. "Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten mennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta onneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään sitä katsoa ällistelemään."
Ihminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä. Lauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja ihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei kymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa. Hän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei onnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin emännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti hänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin poikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan pidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti Risto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt Leenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.
"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en eläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa tätä kamaria näin somaksi."
"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja laatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä," sanoi Risto.