"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä enemmän," sanoi Leena, "mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän; hän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni kärsi, mutta koettakaamme onneamme. — Tuleva talvi on tuova minulle paljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun kanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, — se on mielessäni varma asia."
Nuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin saakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä ajatteli: "minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken semmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?"
Leenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: "Missä tänään toki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen sait?"
"Lahvartista," vastasi Leena.
"Oletko hullu, tyttö," kiljaisi isä, "kävitkö Lahvartissa?"
"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?" kysyi tytär. "Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen kankuri näillä seuduilla."
"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?"
"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en saanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä onneansa koettamaan."
"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?"
"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin me, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin meidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja kuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa; sen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää vanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä Lahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?"