"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta sisälle, en olekaan!"

"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin käytetään!"

"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen — hän oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi — jos tuonne tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli — sen julkipuoli on toisella kadulla."

"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"

Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia, solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia, eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.

"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti, jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki, tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme hieman tarkastella seutua — mikä onkin totta!"

Hetherwick esitti pyynnön — vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen, kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi. Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala, punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta käytettiin. Sen ovi — suljettu — oli näkyvissä, samoin kahden puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia, laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja; omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli taitavasti myrkytetty.

Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle kadulle päin.

"Mapperley!" hän kuiskasi. "Ja hänen seurassaan kaksi miestä!"

Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään toisen miehen — molemmat siviilipuvussa — pujottelevan kadulla kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen kyynärvarteensa.