Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi. Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline, pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni, neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku, johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.
Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli — tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä vasten ja — vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa, vaan että heidän edessään oli — vainaja. Mies oli, kuten juutalainen oli huutanut, kuollut!
Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin. Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta. Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin muuttanut ulkomuotoaan — ajanut pois tumman parran ja viikset, joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan. Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja joka —
"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo hyvän aikaa — ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet, herra Hetherwick?"
Hetherwick kertoi, mitä luuli. Robmore osoitti vuoteella olevia esineitä.
"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori Ambrose — mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka ilmaisisi, kuka hän on!"
Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun — kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku — jälkeenpäin Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä vastakohtana — ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.
"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi, jota olemme tavoitelleet?"
"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään, mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen äkillisen kuolemansa syy?"
Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.