"Mitä niin?" kysyi Hetherwick.
Hudson kumartui syvempään tarjoilupöydän ylitse ja hiljensi ääntään.
"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi. "Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin hyvin ja nopeasti — 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia, kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin, kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa, milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja pannut päähänsä tekotukan!"
"Vai niin — ja mikä se oli?" kysyi Hollis.
"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla huomiokykyä — joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan, aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä, juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen; etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa huomasivat sen mustan samettinauhan — kuten jo mainitsin, hän ei koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä. Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti — hän oli yöpuvussa, luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten, ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä oli!"
"No mitä!?" virkahti Hollis. "Jotakin merkillistäkö?"
"Hienolle naiselle — niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti. "Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty; se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä saakka."
Molemmat kuulijat katsahtivat toisiinsa.
"Se on omituista!" äänsi Hollis.
Hetherwick kääntyi ravintoloitsijan puoleen kysyen: