Kenen muotokuva tämä on?
Malterin pienen yksityisen hotellin oven avasi isäntä itse, tyyni, hillitty mies, joka näytti entiseltä hovimestarilta. Hän oli hidaspuheinen mies eikä ollut ennättänyt vastata Matherfieldin varovaiseen, herra Robert Hannafordia koskevaan tiedusteluun, kun jo eräs pienen eteishallin ovista avautui ja aukkoon ilmestyi tyttö, joka kuultuaan komisarjuksen kysymyksen astui heti esille ikäänkuin vastatakseen.
Hetherwick tunsi tytön. Hän oli nähnyt tämän edellisenä iltapäivänä erään pintapuolisen tuttavansa, lakimiestoverinsa Kenthwaiten seurassa Suihkukaivo-pihalla. Kenthwaite oli ilmeisesti isäntänä, näytellen tytölle lakiopiston paikkoja. Hetherwick olikin ohimennessään kuullut Kenthwaiten kertovan seurakumppanilleen jotakin vanhojen rakennusten ja niitä ympäröivien pihojen historiasta. Sitten oli Hetherwickin huomio kiintynyt tyttöön. Tämä oli komea nainen, pitkä, solakka ja viehättävä; kasvojen ja vartalon eittämättömän kauneuden lisäksi hänellä näytti olevan keskinkertaista suurempi määrä luonteenlujuutta ja älykkyyttä; ja hän kuunteli oppaansa esityksiä silminnähtävästi huvitettuna ja ymmärtävänä. Hetherwick oli otaksunut, että hän ehkä oli joku Kenthwaiten serkku, joka asui maaseudulla ja oli mahdollisesti ensimmäistä kertaa käymässä Lontoossa, joka tapauksessa Hetherwick oli sivuuttaessaan tytön silmäillyt tätä siksi tarkoin, että nyt tunsi hänet heti. Hän huomasi myöskin tytön tuntevan hänet. Mutta toinen asia oli tärkeämpi — ja tyttö kävi siihen suoraan käsiksi.
"Kysyvätkö nämä herrat isoisääni?" hän tiedusti, astuen yhä likemmäksi ja kääntäen katseensa hotellin omistajasta vieraisiin. "Hän ei ole saapunut kotiin —"
Hetherwick oli iloinen kuullessaan, että vainaja oli tytön isoisä. Olihan sekin tosin läheinen sukulaisuussuhde, mutta ei niin läheinen kuin olisi saattanut olla. Ja hän havaitsi, että komisarjuskin tunsi huojennusta.
"Olemme kysymässä herra Robert Hannafordia", vastasi Matherfield.
"Onko hän teidän isoisänne — entinen Sellithwaiten poliisimestari
Hannaford? Juuri niin — olen kovin pahoillani siitä, että minun on
tuotava teille hänestä ikäviä sanomia."
Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyttöä tarkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että tämä jaksaisi kuulla uutisen tyynesti. Ilmeisesti rauhoituttuaan siinä suhteessa hän jatkoi päättävästi:
"Ymmärrättekö. Se on — niin, pahin sanoma. Asianlaita on siten —"
"Onko isoisäni kuollut?" keskeytti tyttö. "Jos niin on, niin olkaa hyvä ja puhukaa suoraan — minä en pyörry, eikä minulle tapahdu muutakaan sentapaista. Mutta — tahdon tietää!"
"Valitettavasti minun on ilmoitettava, että hän on kuollut", vastasi
Matherfield. "Hän kuoli äkkiä junassa Charing Crossin asemalla.
Epäilemättä halvaus. Oliko hän terve, kun näitte hänet viimeksi?"