"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"
Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.
"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"
"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan omaisiamme, herra Killick."
Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.
"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle — hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä ollessani."
Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.
"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi vuotta — hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin, sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick, haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta Praed-kadun jutusta?"
Vanha herra pudisti päätänsä.
"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en ole innokas lehtien lukija — vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista — syrjään vetäydyttyäni olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole lukenut Praed-kadun jutusta — en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"