"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä", vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä, herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa — teillä on kai jotakin kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä asiasta."
Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle, ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea karkeakankainen ratsastuspuku.
"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen. "Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan. Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."
"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille jotakin?"
"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa — ja siinä seikassa on varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että veljeni on murhattu. Niin on asia!"
Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.
"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä — en muista päivää niin tarkalleen — sain Stepheniltä sähkösanoman, joka oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli tietysti paljon kertomista — mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä — hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"
"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.
John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä, että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.
"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty", hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen. Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on murhattu tuon timantin vuoksi!"