Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.
"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen yksityisomaisuuttaan?"
"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."
"Sanoiko hän teille missä se oli — mitä hän oli tehnyt sillä?"
"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa — Multeniuksen ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."
"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä tietää."
"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."
"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.
"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse saapuisi sinne."
Killick vilkaisi salapoliisiin — salapoliisi nyökkäsi päätään.