Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle. Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.
"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat täällä?"
"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä miestä — olen nähnyt heidät usein — tavallisesti iltaisin."
"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.
"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En muutamiin päiviin."
"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna — että julkisivun akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.
"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."
"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.
"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin hullusti, herra Ayscough?"
Ayscough lähti pensaikkoon päin.