"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"
"Ei — ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko — aivan pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."
Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia — Ayscough merkitsi ne muistiin.
"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne menitte?"
"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen käskynsä mukaan — vastapäätä maanalaisen radan asemaa — kadun toiselle puolelle."
"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.
"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."
Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen: