— Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan — olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti. Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua vastaan Stephen Purvis.

— Purvis oli kiihdyksissä — hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan', sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?

— Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä — tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen — oli luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta, joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!

XXXIV

YMMÄLLÄ

Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti — Ayscoughin ja vanhan lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi merkitsevästi Killickiin.

— Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta — ja myöskin Stephen Purvisilta — muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

— Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut mielipide oli oikea — kiinalainen oli vienyt sekä timantin että mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava: jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet. Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli itsekin turvauduttava viekkauteen — vieläpä aika harvinaiseen. Sen vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin puoleen.

— Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin, että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan merkkejä ukossa — tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin. Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei varasta saisi peloittaa — seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä — hän ei saanut tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin poliisille. Hänet oli jätettävä — ainakin muutamiksi tunneiksi — siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa, kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

— Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli, että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär, jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin kovasti tuota seikkaa — ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa — jotta hän ei saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta laidasta.