"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale", sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon vaivaa — niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt enää voi mitään — teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"
"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen punnan maksuosoitus — minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun rahani? Sanokaa!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.
"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale — vielä."
"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies — eräs Chang Li. Hän on vienyt ne — molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme — ja olemme joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne — ja minun on parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis minua kaikki — näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille kertomustani."
Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten, ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään odottaviin kuuntelijoihin.
— Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta vuotta — niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä. Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne — en ole koskaan tuntenut sen parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli — eikä kukaan täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti. Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme toisiimme. Me olimme liiketoverit — salaisesti.
— Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen meille. Se saapui Multeniukselle — Multenius toi sen minulle Cityssä olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä — minun oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista, ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen tärkeäksi — mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui? Voin sanoa sen teille — yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.
— Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini, jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä — suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden jälkeen.
— Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan — olen aina Englantiin paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan — ja maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka. Siellä astuin alas. Ja — päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani — oli minulla kirja kädessäni raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen, minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille pian — se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko ryhtyä.