"Huh!" hän huudahti.
Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona. Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä, näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät, samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva, jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita saman aineen nauttimiseksi.
Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin ja ravisti häntä hiljaa.
"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"
Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet liikkuivat.
"Olen", kuiskasi puhuteltu. "Chang Li — olen. Onko teillä asiaa minulle?"
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyttiin häneltä.
"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."
Teen valmistaja pisti päänsä sisäovesta.
"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."