Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.
Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa — viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.
Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse. Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin. Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.
Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen, Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän — säälivin sydämin — huomasi ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.
"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"
"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut, että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion, oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei — minä en tahtonut mitään itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun sanoin niin!"
Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.
"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"
"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä kauniin kaulanne ympärille?"
Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.