"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin hänen luokseen."
Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.
"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette siis tavannut hänet ennen?"
"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"
Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti pois.
"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.
"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin — mahdollisesti hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."
Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi, kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan. Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan ääressä.
"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! — häntä ei ole ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta — näettehän tuon mustelman — vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi tuimasti Lauristoniin.
"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.