Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.
Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.
Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä — ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein saaliinhimoiseksi.
Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla sisustettu — jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia — muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen asukkaan matka-arkku — hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita. Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas, kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien joukossa on kirjallinen epävakaisin.
Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen astui sisään nainen — sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla joukottain — pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan hyvin, mitä tuo nainen tahtoi — ja hän tiesi olevansa kykenemätön tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.
"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on vuokranmaksukin ja korot —"
Andrew Lauriston pudisti päätään — ei kieltoa ilmaistakseen, vaan pelkästä neuvottomuudesta.
"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä, jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni kaksi kertomusta — niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan toistakin maksuosoitusta — ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin — yhtä kipeästi kuin te!"
"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta talonomistaja on kimpussani — hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja — suokaa anteeksi, että mainitsen siitä — mutta miksi ette hanki käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra Lauriston?"
Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.