"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.
"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä — ja niitä on varmasti paljon — lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? — No niin, en minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin — ja minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra Lauriston. Talonisäntä on kovana —"
Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.
"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."
Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti kellon taskustaan ja katseli sitä — se oli vanhanaikuinen hyvä kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen, mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä — eräältä vanhalta, Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi — eikä ainoaakaan kirjettä ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta — olihan kello olemassa!
Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla portailla vuokralaistoverinsa — nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston toisinaan vaihtoi sanan pari — ja se seikka, että hän käytti upeasti sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti punastuen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä — asianlaita on niin, että minä olen nyt jonkin verran ahdingossa — tilapäisesti, nähkääs — ja haluaisin lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle, missä on kunnollinen panttilainaaja?"
Melky — jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta — väänsi kaasuliekin voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä. "Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."
Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein mairitellen.
"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."