"Kiitoksia — mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.
"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha kouraan, huomatkaa!"
"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä — tahdon vain lainata."
Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.
"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni — hän tekee mitä haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."
Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan. Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti. Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen puoleksi tunniksi — mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti, ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.
Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen ilmestyvän — mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.
"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"
Lauriston sai takaisin puhekykynsä.
"Niin — onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä — asianlaita on niin, että tahtoisin tavata häntä."