KAKSI KIRJETTÄ
Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä — tavalla tai toisella vankina?"
Ayscough naurahti tyynesti, pudistaen päätään.
"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen kysymykseenne, niin — no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta — otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä sanotte?"
"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin vanhuksen kanssa. Mutta —"
"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen siitä — haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."
"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani, menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja — siinä onkin kaikki. Se on vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin minäkin. Hän tuntee minut."
"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani. Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston. En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin ystäviä Lontoossa?"
"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan. Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun — ei se ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."