He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään. Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.
"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt niitä teidän huoneeseenne."
"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."
Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten salapoliisin käteen.
"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi, kunnes kirjasi ilmestyy — ja vielä sen jälkeenkin, jos se on tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit — posti lähtee juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."
Lauriston ojensi tämänkin kirjeen Ayscoughille.
"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"
"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston. Mutta — näin meidän kesken sanoen — toivoisinpa, etteivät nuo sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."
"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka näimme tarjottimella, mutta —"
"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista, todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough. "Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."