"Siitä asiasta en tiedä mitään", sanoi Lauriston. "En nähnyt ketään."
Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen melkein levottomana.
"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough — tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough. Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"
"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin — minun on vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."
"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky. Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä, että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne — älkää kertoko näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä — minä pidän teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä, poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn kanssa kadulle.
"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky. "Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."
Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan panttilainaajan.
"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin — saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään. Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut liivintaskuunsa.
Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään asiaa — toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen. Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo oli varma — nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui, että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.
— Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, — tuumi Melky. — Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä — hitto vieköön, niin hän on. Ja se ei kelpaa.