Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.
Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen esille vaihtorahaa — ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta mutkitta — tuttu kun oli talossa — hän otti sen heti käteensä.
"Mikä tämä arvoesine on?" hän kysyi.
"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy. Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."
Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois — pysyen merkitsevästi vaiti.
VI
ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS
Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut. Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.
Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa, huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He tuumisivat seuraavaan tapaan: — Tässä on nuorukainen, joka on ollut oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista — hän pitää silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin, kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.
Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä, että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne, kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?