Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä. Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi — jos se oli välttämätöntä — todistamaan, että nuo sormukset olivat olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään, hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen — hän ei tuntenut ketään sellaista.

Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta. John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei tulisikaan välttämättömäksi — varmasti keksittäisiin jokin johtolanka, jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä panttitoimistossa.

Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen jälkiään seurattiin — ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.

"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden — Zillah on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston — älkää välittäkö poliisista — kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."

Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.

"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin sormuksianne, herra?"

"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin niistä."

"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät ole osanneet huomata — nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan. Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan sitä, herra Lauriston — teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista. Vilkaiskaapa sitä — hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"

Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti tosiaankin tarkastella perin pohjin — se oli pieni nelitaitteinen, ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.

"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."